Ykkösaamun kolumni 4.3.2014

Pentti Haanpää kuvaa 1925 julkaistussa novellissaan riipaisevasti kuinka ison lapsitokan maailmalle kasvattanut ja kovaa työtä puskenut torpan eukko joutuu miehensä kuoltua huutolaiseksi. Joutuen makaamaan elämänsä lopun ison talon pihan liepeillä matalan, harmaan huoneen loukossa vaikerrellen vanhana, keltaisena ja kuivettuneena. Eukko on kuolemansairas ja kova, kostea, ja likainenkin vuodevaate polttaa, syö ja kihelmöipi eukkoa kuin helvetin halstari. Eikä ole eukossa enää voimaa, että kierähtäisi ympäri toiselle kyljelleen. Käväiseehän talon emäntä vilkaisemassa sairasta, kohentaa päänalaista, jäseniä liikutellaan eri asemiin ja valutetaanpa lusikalla vettä eukon suuhun. Eukon vaatteetkin pitäisi viruttaa, eukko itsekin pestä, mutta ei kerkiä emäntä-ihminen parhaina luokopäivinä ollessaan yksin kotona ja suurusen heinäntekijöille on jouduttava hetkelleen pöytään.

Haanpään kuvaamaan tilanteeseen toi muutosta 1922 säädetty köyhäinhoitolaki. Se kielsi huutokaupat ja huutolaisnimen käytön ja velvoitti kuntia vastaamaan vanhusten ja myös huono-osaisten lasten selviytymisestä. Osa kunnista totteli lain määräystä, osa ei. Koska valvontaa ei ollut, jotkut kunnat jatkoivat vanhusten huutokauppojen pitoa 1930-luvulle saakka. Huono-osaisia lapsia myytiin halvimman tarjouksen tehneisiin taloihin vielä 1940-luvullakin.

Vanhusten asema alkoi Suomessa parantua1950-luvulla ja etenkin 1960-luvulla hyvinvointivaltiota rakennettaessa, Ruotsista mallia ottaen. Luotiin kansaneläke-järjestelmä, työeläkejärjestelmä ja rakennettiin koko maan kattava terveyskeskusjärjestelmä. Vanhusten laitoshoidon osalta kunnille säädettiin laatumääräykset.

Hyvinvointivaltion kehittäminen katkesi Suomessa 1980-luvun lopulla kun uusliberalistinen oppi siitä, että jokainen olkoon oman onnensa seppä, alkoi levitä tännekin. Sen vahvistaessa koko ajan otettaan ollaan tultu tilanteeseen, jossa vaikerointi ikääntyneiden ihmisten kasvavasta määrästä on jatkuvaa. Parantuneen terveydenhoidon ansiosta kasvaa pitempään elävien vanhusten määrä, mikä puheiden mukaan uhkaa koko Suomen tulevaisuutta.

Työnantajat käyttävät luotua ilmapiiriä hyväkseen ja vaativat eläkeiän nostamista. Samaan aikaan samat työnantajat panevat koko ajan pois töistä ikääntyneitä työntekijöitä. Irtisanomisten seurauksena meillä on jo satatuhatta yli 50-vuotiasta työtöntä, joista isolla osalla ei ole edes toivoa uuden työpaikan löytämisestä.

Uusimpaan kilpahuutoon siitä kuka tekee kovimman esityksen miten vähentää kuntien ja valtion kuluja vanhusten hoidosta on äskettäin kunnostatunut professori Urpo Kangas. Ylen suosiollisella avustuksella kuuluisuuteen noussut Kangas esittää lakia, jolla lapset määrättäisiin maksamaan vanhempiensa laitosmaksut, jos vanhempien eläkkeet eivät siihen riitä.

Näin toteutuisi uudella tavalla sata vuotta sitten vallinnut huutokauppatilanne, jossa pienituloiset vanhukset saatettaisiin elämänsä lopulla kokonaan toisten armoille. Samalla eriarvoisuus vanhusten välillä hyppäisi uudelle tasolle, koska isoja tuloja saavat lapset voisivat maksaa enemmän vanhempiensa hoidosta kuin vaikkapa työttömät lapset. Jo nyt rahakkaat vanhukset voivat kunnon heiketessä asua luksustasoisissa yksityisissä hoitopaikoissa, mihin pientä eläkettä saavilla ei ole mitään mahdollisuutta.

Esityksiä vanhusten aiheuttamien kustannusten alentamiseksi perustellaan kestävyysvajeella, josta media jauhaa päivästä toiseen. Tosiasiassa kyse on solidaarisuusvajeesta tai vielä täsmällisemmin sanottuna verotulovajeesta. Tuloverojahan on alennettu vuodesta 1996 lähtien jatkuvasti, alennusten noustessa tähän mennessä jo 10 miljardiin euroon. Uusin ns. kestävyysvajeen lisäämistoimi on ollut yritysveron alentaminen tämän vaalikauden aikana 26 %:sta 20 %:iin.

Tuloveroratkaisuihin ovat sisältyneet myös perus- ja ansiotulovähennysten korotukset. Niiden myötä kuntien ns. efektiivinen eli todellinen maksuun tuleva kuntavero Suomessa on nyt keskimäärin vain noin 15 % tasolla. Vähennysten myötä kuntaverosta on tullut myös varsin progressiivinen eli isotuloisia enemmän rasittava. Kunnissa olisikin mahdollisuus kuntaveron korottamiseen tarvittavien rahojen saamiseksi vanhusten hoitoväen lisäämiseksi ja muihin pienituloisille tärkeiden palvelujen kehittämiseen. Kunnissakaan ei kuitenkaan näytä olevan siihen laajempaa halua.

Esko-Juhani Tennilä 4.3.2014